Kuinka motivoida kissaa?

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 20170129_kissapieni1-300x225.jpg

Tammikuu vilahti niin etten huomannutkaan kinkkua sulatellessa. Olen myös paininut uusimman haasteeni kanssa, kuinka motivoida kissaa… Noin taustatietona, kyseessä ei ole minun kissani, enkä ole kissaihminen millään mittarilla. Niin tai näin, minua pyydettiin kouluttamaan kissaa. Koska perustelut olivat hyvät, lupasin yrittää parhaani.

Noin lähtökohtaisesti pelkään kissoja. Kun olin lapsi, isoäidilläni oli kaksi kissaa, herttainen pieni naaraskissa ja iso ilkeä kolli. Olin eläväinen lapsukainen ja isoäitini joutui varoittelemaan melkoisesti, ettei kollin lähelle saanut mennä. Näen vieläkin hirviökollin silmissäni. Kissapelkoani ei parantanut, että lapsuudenystävälläni oli kissa, joka rakasti ihmisten nilkkoihin hyökkäilyä. Jos erehdyit laittamaan jalkasi lattialle, kissa hyökkäsi kiinni.

Näillä eväillä sitten kohtasin asiakkaani, en yhtä kissaa vaan kissasisarukset. Kaksi valtavan kokoista lihavaa leikattua naaraskissaa, jotka olivat tulleet nykyiseen kotiinsa kodinvaihtajina. Ne eivät minun alkuhelpotuksekseni syöksähdelleet minnekään, vaan ennemminkin lyllersivät rauhallisesti paikasta paikkaan. Mutta siinä oli ongelman ydin. Kissoille olisi keksittävä jotain aktiviteettia ja saatava ne liikkeelle.

Ensitapaamisemme ei ollut lupaava…Koiraihmisenä lähestyin lähintä kissaa, istuin lattialle ja kutsuin:”Tänne!” Kissaihmiset arvaavat varmaan lopputuloksen. Kissa tuijotti minua, eikä liikahtanutkaan. Tuijotin takaisin ja jatkoimme tuijottamista, kunnes luovutin. Sitten vaihdoin taktiikkaa ja äänen sävyä:”Kis kis kis, kisuli, tule kis kis kis”… Valtava kissa jatkoi tuijottamistaan liikahtamatta. Käännähdin sen siskon puoleen, toistin yritykseni. Sisko tuijotti minua hetken ja käveli pois. Palasin kissan nro 1 puoleen, joka edelleen makasi paikoillaan kuin buddha ja otin järeämmät aseet käyttöön. Höyhenhiiren. Vedin sitä houkuttelevasti pitkin lattiaa nykivin elein. Vilkaisin kissaa. Se tuijotti minua edelleen ja siihen se sitten jäikin… Lähdin kotiin hiomaan suunnitelmaani ja lukaisemaan muutaman kissakirjan…

Tässä yksi videoklippi alkuvaiheistamme:

Ja tässä se mitä yleensä tapahtui…

Kävin aika ajoin kissojen luona, ja hioimme yhteistyötämme. Kyselin vinkkejä nameihin tai leluihin, mutta mikään ei oikein napannut noille sisaruksille. Jotain ne joskus suostuivat pitkin hampain syömään, mutta useimpia juttuja eivät. Minua kehotettiin pitämään niitä hieman nälässä, jotta ne motivoituisivat tekemään jotain. Se taas soti omia periaatteitani vastaan. Pahemman kerran. En usko siihen koirien kanssa, enkä uskonut sen olevan läpimurto kissojenkaan kanssa, ei ainakaan sellainen kuin halusin.

Sitten läpimurto tapahtui ihan vahingossa. Olin jo luovuttamassa… Olin saanut ne ehdollistettua naksuttimeen ja kosketuskeppiin, mutta siinä sitten jumitimme. Kunnes puolivahingossa kokeilin päähän silittämistä. Naks ja silitys. Se oli siinä, palkkio joka sai kissan liikkeelle. Rehellisyyden nimissä olemme vielä kaukana vauhdikkaasta kissa-agilitysta, mutta ainakin olen saanut kissan kävelemään haluamaani suuntaan.

Pakko tunnustaa, olen alkanut kiintyä noihin katteihin… Ja ruokintaohjeeni on purrut, paino on pikkuhiljaa menossa alaspäin. Jopa ruokinnan aktivointi on tuottanut tulosta, alussa ne vain istuivat ja naukuivat, kun eivät osanneet ottaa ruokaa… Kissan sielunelämä on alkanut aueta kirjallisuuden kautta, mutta on ollut kiehtovaa kokeilla kissan motivointia käytännössä. Se on myös antanut ihan uuden näkökulman motivoimiseen noin yleisellä tasolla. Koira voi ilahtua ja motivoitua ihan vain yhdessä tekemisestä ja hotkaista namin sivumennen. Kissan kanssa ei ole pelkoa siitä, että luulisi onnistuneensa motivoinnissa, jos ei ole oikeasti onnistunut.

Teksti: Mirja Ovitz, http://www.digidog.fi/